Ripaus tryffeliä

Omia ja varastettuja reseptejä. Viinilasin äärellä.

Bolognan viinit: pignoletto peittosi sangiovesen

Vallonan pignoletto ilahdutti. Il Poggio on hyvää perusviiniä. Sangioveeset molemmin puolin Apenniinejä ovat haastavia, mutta parhaimmillaan palkitsevia.

Vallonan pignoletto ilahdutti. Il Poggio on hyvää perusviiniä. Sangioveeset molemmin puolin Apenniinejä ovat haastavia, mutta parhaimmillaan palkitsevia.

Emilia-Romagna ei ole mitenkään kuuluisa viinialue, joten lähdimme sinne talvilomalle makunystyrät avoinna, ilman viinillistä ennakkosuunnitelmaa. Takavuosina Cattolicassa Riminin rannikon lomien jälkeen tiedettiin jo, että Albana on yksi ensimmäisistä DOCG -luokitelluista valkoviineistä. Ja Lambrusco taas se perusrypäle.

Paikallista lambruscoa tarjottiin enimmäkseen punaisena. Makeahkoa, marjaista ja usein pirskahtelevaa, frizzante. Vaikka paria näistä tulikin kokeiltua, ei suuhun hyvää makua jäänyt. Kun jälkiviisaasti lukee Unto Paanasen oppinutta kuvausta Italian viineistä, lambruscoon olisi voinut keskittyä enemmänkin.

André Dominén Viini -kirja ei sanottavammin mairittele alueen viinejä. Sangioveset se luokittelee yllättäen keveiksi ja helposti juotaviksi, mikä ei kyllä vastaa omaa makutuntumaa millään tavalla. Ennemminkin viinit olivat kovia, vaikeasti lähestyttäviä, useimmista puuttuivat viinilliset ulottuvuudet. Enoteca Italianassa istuimme useammankin lasin äärellä, mutta viinit eivät innostaneet. Kun vertailuksi maistoin Langhe nebbioloa Parussolta, siirryttiin selvästi pehmeämpään ja sävykkäämpään suuntaa, vaikka nebbiolo ei ole mitenkään kevyt rypäle.

Ehkä maistettujen sangiovesien vuosikerrat olivat vielä liian nuoria, 2-3 vuotta vanhoja. Toisaalta maistetuista ei kyllä jäänyt sellainen tuntuma, että ne viinit edes kesyyntyisivät. Joissakin ravintoloissa oli kyllä hyvinkin ruokaan istuvaa sangiovese di romagnaa, mutta niitä ei sitten löytynyt kaupoista. Ehkä parhaiten jäi mieleen Poderi Morinin Nonno Rico superiore riserva, selvästi kypsynyt, tasapainoinen ja sävykäs. Tosin italialainen viiniblogisti oli sokkotestissä pisteyttänyt sen arvosanalla 83, mikä ei lupaa hyvää viiniä. Samalla havainto kertoo jotakin viinipisteytyksestä.

Kun viinejä arvioidaan vain viineinä, viini menettää luonnollisen yhteytensä ruokaan. Tämä on ainakin eurooppalaisessa viiniperinteessä olennainen seikka. Pisteytys ei kerrokaan mitään siitä, miten viini toimii ruuan kanssa. Ehkä tästä johtuu myös lambruscon huono maine? Paananen tiivistää hyvin: se on yleisviini, jota juodaan aterialla, mutta sitä ei ole tehty analysoitavaksi. Kuinka moni suomalainen maidonjuoja pistäisi tosissaan vierekkäin eri maitotuottajien maidot ja yrittäisi valita niistä parhaan? Pisteytyksissä huonommin menestynyt viinikin voi toimia, kunhan sitä osaa yhdistää ruokaan oikein – vai mitä mieltä olette?

Vino locale: toscanalainen?

Ehkä paikallistenkin viinituntijoiden luottamuksesta kertoo jotakin se, että useammassa paikassa kaadettiin lasiin toscanalaista sangiovesea, kun pyysi paikallista. Samoin esimerkiksi aivan keskustassa herkkukorttelissa, Quadrolaterossa sijaitseva Gilberto oli kätkenyt paikalliset viininsä aivan kellarin takanurkkaan, jonne ei noin vain eksynyt. Hyvät valikoimat Italian eri alueiden viinejä oli mm. Gilbertossa ja Enoteca Italianassa. Sijainnista johtuen kallis enoteca. Laadukas valikoima oli myös Il Caffé Bazarissa, vähän sivummalla ja siksi hinnatkin hieman halvemmat.

Suomessa tuotteen etukäteinen maistaminen on laissa kiellettyä. Italialaisten enotecojen käytäntö on sekava, saman nimikkeen alla menee viinibaarit, viinikaupat ja maistelupaikat. Gambero Rossot ja muut oppaat eivät oikeastaan selkiytä tätä sotkua, joten ei auta kuin mennä paikan päälle tsekkaamaan pääseekö joitain viinejä maistamaan ennen ostamista. Ranskassa cave-meininki on yleensä selkeämpää.

Enoteca Italianassa oli kohtuullinen valikoima viinejä maistettavanakin, mikä helpottaa ostopäätöstä. Useamman sangiovese di romagnan maistamisen jälkeen päädyimme kuitenkin ostamaan kotiin Trentinon pinot neroa ja Toscanan Chianti classicoja ja Montalcinon rossoa, Correggian Roero Arneista. Tuttuja tuottajia ja viinejä joista olemme pitäneet.

Kiinnnostavin: valkoinen pignoletto

Punaviinin osalta Bolognan alue oli haastava, mutta miellyttävä yllätys oli paikallinen valkoinen pignoletto-rypäle. Se tuottaa aivan kelpo viiniä sekä tavallisena että pirskahtelevana. Paanasen mukaan pignoletto on sukua saksan rieslingeille, tai sitten ei. Pirskahtelevatkin toimivat kyllä, mutta yllättävän hyviä ja sävykkäitä tasaisia viinejä löytyi. Pignoletto toimi moninaisesti kala- ja äyriäisruokien kanssa, jopa chilisen kalmarikastikeen seuraksi.

Matkalaukkuun päätyi Vallonan pignoletto DOCG 2011. Myöhemmin tuli vastaan vieläkin sävykkäämpiä pignolettoja, mutta laukut olivat jo täynnä.

– Dominé, Viini, Tandem Verlag GmbH 2005.

– Paananen, Italian viinit, Helsinki: Yliopistopaino 2003.

Mainokset

Kommentointi on suljettu.