Kyyttö, lampaita ja kanoja kesäduunina (ja turisteja)

26.6.2014 by Merja 6 kommenttia

Silkuna ja Liehtalan isäntä ja emäntä kesällä 1789. Kuva: Ari Jaskari.

Nuorena parina saimme unelmaduunin. Kesätyö, jossa oli luontaisetuna mökki Saimaan saaressa ja hommana hoitaa kyyttöä, lampaita ja kanoja. Saari oli keltaisenaan kanttarelleista ja Saimaasta nousi kuhaa ja ahventa mukavasti. Pieni lieveilmiö olivat työhön kuuluvat turistit.

Varsinainen työ oli toimia museo-oppaana Liehtalan ekomuseossa. Museo sijaitsi tuolloin vielä kahden lossimatkan päässä Puumalan kirkonkylästä, Saimaan laivareitin varrella. Museokävijöitä piipahti yhtä usein aukioloaikoina kuin niiden ulkopuolella. Ei aukioloajoilla niin väliä ollut, kun asuimme museorakennuksen toisessa siivessä – jos komeasti ilmaistaan. Liehtalan Jallun torpassa oli kaksi huonetta, museopuoli ja meidän museo-oppaiden kämppä. Anivarhain aamulla ikkunaverhojen raosta tirkistellyt veneilijäpariskunta säikähti varmasti enemmän (kiljumisesta päätellen) kuin me huomatessaan, että museossa nukkuukin joku.

Kuha!

Haasteellisesta asumisesta teki se, ettei mökkiin tullut sähköä. Me nuoret idealistit ajattelimme vielä alkuun pärjätä koko kesän ilman autoa. Ensimmäisen kuukauden sinkutimmekin kahden lossin kautta polkupyörällä ruokaostoksille. Kerma kyllä happani 12 kilometrin pyörämatkan aikana, tai viimeistään maakellarissa. Elintasomme nousi roppakaupalla kun Puumalan kunta hankki pienen vihjailun jälkeen mökkiin kaasujääkaapin.

Kaverin kyläillessä auto hajosi Puumalaan. Kaveri totesi jämäkästi, että te tarvitsette autoa enemmän kuin hän. Auto jäi meille lainaan loppukesäksi.

Silkuna oli lempeä lehmä. Suurisilmäinen, pitkäripsinen hieho. Tuolloin kyytöt eivät vielä olleet kovinkaan muodikkaita, joten emme ollenkaan tienneet millaisen harvinaisuuden kanssa vietimme kesää. Omapäinen ja seurankipeä otus se oli. Puhelin soi useamman kerran kesässä, kun naapurit parin kilometrin päästä ilmoittivat, että Silkuna on taas täällä meidän lehmälaitumen kulmilla.

Silkuna, kyyttö.

On muuten aikamoinen homma kiskoa vastentahtoista lehmää perässään kotiin päin, kun lehmä haraa vastaan kaikilla neljällä sorkalla. Ampiaisen tai paarman pisto sai tosin kerran karkureissulta palattaessa Silkunaan liikettä. Vesa piti kiinni köydestä ja surffasi sandaalien varassa pitkin hiekkatietä.

Naapurin isäntä katsoi puuhaa päätään pyörittäen ja näytti konstin, jolla lehmä liikettä pystyy ohjaamaan: naru sidotaan suun kautta, ei pelkästään kaulasta. Mitenkä en tuota maatilalla kasvaneena muistanut? Tuo onkin ainoa duuni, jonka olen saanut työhakemuksella, joka alkoi ”olen 24-vuotias maanviljelijän tytär”.

Auringon laskiessa lampaat olivat jo yöjuoksunsa kirmanneet. Kohta alkaa varmaan kutittaa.

Lammaslaumaan liittyi useampi seikkailu kesän aikana. Eräänä yönä heräsin omituiseen, hankaavaan ääneen joka vain jatkui ja jatkui. Hieman pelokas kurkistus ikkunasta kertoi syyn: kolme lammasta hieroi itseään torpan hirsiin. Toisena yönä emme enää ihmetelleet, käänsimme vain kylkeä museosängyssä.

Kesti hetki tottua siihen, että lampaat villiintyivät joka ilta tasan klo 22. Ne kirmasivat pitkin tannerta, elämän riemussaan ehkä. Ei hajuakaan tarkemmasta syystä. Onkohan tuo yleismaailmallisempikin tapa lampailla?

Onnistuimme keritsemään lampaat lauman omistajan neuvoessa alkuun kädestä pitäen. Saimme keritsemisestä palkkioksi vielä villat. Lähetin villat kehräämöön ja sain pikaisesti takaisin mahtavaa lankaa. Värjäsin lankoja rautapadassa pitkin kesää sienillä ja kasveilla. Upeita keltaisen, oranssin ja ruskean sävyjä.

Kesävieraat joutuivat hommiin. Tarja keritsee, me huilataan tämä lammas. Villat matkalla kehräämöön.

Onneksi lampaat oli jo keritty kun turistien koirat tempaisivat köytensä katki, loikkasivat veneestä ja lähtivät paimentamaan laumaa tositarkoituksella. Ilman aiempaa paimenkokemusta ne onnistuivat erottamaan yhden lampaan laumasta ja ajamaan sen pitkälle Saimaaseen. Sydän pamppaillen juoksimme veneelle ja soutamaan lammasta kiinni kaukaa lahden selältä. Veneilijät saivat koiransa kiinni ja me paimensimme lampaan veneellä ohjaillen rantaan. Paksulla villalla olisi lammas varmaankin hukkunut, niin pitkälle se kauhuissaan ui.

Kalaverkko katosi veneaitan seinältä. Kuka kumma? Lampaat.

Punaisin väri tuli verihelttaseitikillä.

Kerran lammas sai päähänsä peltisen sankon sangan ja säikähti, säntäsi juoksemaan. Koko lauma säikähti räminää ja tanner tömisi taas. Vauhkoontunut lammas ei antanut kiinni, mutta onneksi sokkona lopulta törmäsi pusikkoon ja sankko irtosi.

Lampaat! Eivät kovin kaukana lagotoista, samanlaisia pölhöjä. Lagottojakin pitää keritä säännöllisesti.

Kettu kävi muutaman kerran harventamassa kanaparvea kanalassa. Kanat muuttivat metsään piiloon munimaan. Ne kävivät pihalla syömässä, mutta sitten hiippailivat ihan muina kanoina metsään. Me seurailimme yhtä vaivihkaa ja koetimme paikallistaa pesiä munanhimoisina. Niin tuoreita, keltaisia ja maukkaita kananmunia en ole sittemmin saanutkaan.

Fiksu kana, puusta ei kettu vie.

Eräänä päivänä jostain kuului hiljainen piip. Sitten piip-piip! Mistä ääni kuuluu? Museon lattian alta! Kana oli onnistunut munimaan ahtaaseen tilaan lattian alle ja hautomaan poikaset! Uuden elämän iloa seurasi suru, yksikään poikasista ei selviytynyt vaan ne kuihtuivat jostain syystä pois.

Turisteja poikkesi museossa tuon tuosta, enimmäkseen aukioloaikoina. Myöhään juhannusaattoilta istuimme savusaunan ulkopuolella juhannusvieraidemme kanssa jäähyllä, kun satamaan rantautunut seurue marssi tarmokkaasti kuvamaan museonäkymiä. ”Eihän haittaa, että siirrämme tästä mökin seinustalta nämä modernin ajan kottikärryt pois”. Vienosti muistutimme, että museo oli mennyt kiinni jo muutama tunti sitten ja painuimme takaisin saunan mustille lauteille.

Risto kukkoilee.

Savusaunassa oli loistavat, pehmeät ja pitkät löylyt – sitten kun opimme sen lämmittämään oikein. Rantaan saunasta oli 50 metriä. Koska savusauna oli ainoa peseytymispaikka, piti valita peseydytkö kaivosta nostetulla kylmällä vedellä vai Saimaassa. Onneksi oli helteinen kesä.

Liehtalan Jallu, omintakeinen erakko asui yksikseen saaren torpassa vielä 70-luvulla. Naapuri kertoi, että ensimmäisten kuulentojen aikaan he olivat istuneet syksyisenä pimeänä iltana kahveella ja katselleet kuuta. Naapuri: Tiedätkös Jallu, että tuolla kuussa kävelee nyt ensimmäinen ihminen. Jallu oli ollut pitkään hiljaa ja sitten vaihtanut puheenaihetta. Ei sitä nyt miestä ihan höplästä vedetä!

Savolainen suotuvene. Paras vene jonka airoihin olen koskaan päässyt.

Jallu viljeli pientä tilaansa ja teki metsätöitä uskollisen hevosensa kanssa. Talvella isäntä kävi hevosella jäätietä pitkin kylällä kaupassa. Paikallisten kevään merkki oli se, kun Jallu tippui hevosen kanssa jäihin. Kesällä Jallun kauppamatkat taittuivat soutuveneellä, samalla puhdistui paita kun sen heitti veneen perään narusta huuhtoutumaan.

Kovaa oli Jallun elämä ja leipä tiukassa. Liehtalan Jallusta voi lukea lisää Aaro Okkolan kirjasta Liehtalan Jallu tai piipahtaa Liehtalanniemen ekomuseossa Puumalassa, Niinisaaressa. Lisää tarinaa löytyy myös täältä.

Kesätyö saaressa oli omanlaisensa kokeilu. Lopputulemaksi vahvistui, että emme halua asua ihan noin maalla, kaukana kaikesta. Kuhat ja kanttarellit kiinnostavat edelleen ja lampaan näköisiä koiria meillä asuu kaksin kappalein. Kanalasta haaveillaan.

Liehtala, osa 2: Muurinpohjalettujen niksit savolaisemänniltä ja varhaiset kokemukset villiruoasta

Advertisement