Jäähyväiset Brinalle

29.8.2020 by Merja 4 kommenttia

Olen menettänyt monta asiaa elämän aikana. En käy niitä arvottamaan tai laittamaan vaikeusjärjestykseen. Pahinta on siinä hetkessä, menetystä työstäessä. Olen saattanut hautaan läheisiä. Muitakin kolhuja on tietysti tullut, mutta en niitä avaa tässä, virtuaalielämässä.

Ensimmäisestä tryffelikoirastani Brinasta jouduin luopumaan heinäkuussa. Surutyö on nyt tehty, pääosin. Tänään on haikea päivä, sillä Brina olisi täyttänyt 13 vuotta 29.8.

13 vuotta sitten syksyllä meille muutti koiranpentu. Tytär oli monta vuotta halunnut koiraa, sai akvaarion ja kaloja. Opettelimme vastuuta lemmikeistä, itsemurhakuisesta monnista lähtien. Se piru hyppäsi akvaarion pienestä katon happinurkkauksesta, aina uudelleen.

Oi onnea. Kuva on hetkeltä jolloin olemme lähdössä pennun kanssa kasvattajan luota kotimatkalle. Kuva Esa Blick.

Päätimme hankkia perheeseen koiran. Kävimme Tampereen kansainvälisessä koiranäyttelyssä ja oli selvää ettei ainakaan lagottoa hankita, niin kummallisen näköisiä, possun ja lampaan risteytyksiä.

Kunnes syntyi oivallus, emme tarvitse uusia harrastuksia vaan yhdistetään omat harrastukset ja koirarotu. Sienestys ja sienikoira. Veneily ja vesikoira. Halusimme lagoton, italian vesikoiran, hassusta ulkonäöstään huolimatta.

Silloin ei ollut meillä vielä tietoa että nämä koirat löytävät tryffeleitä. Tai että tryffeleitä kasvaa Suomessa. Haaveilin vain, että koira löytäisi ne piilottelevat mustatorvisienet.

Kävimme kahdessa kennelissä katsomassa lagottoja. Cantharellin kennelissä Lahdessa ja Gewitterin kennelissä Askolassa. Askolassa oli uusi pentue. Kuusi tai kahdeksan pentua nukkui päällekkäin. Kuin halot pinossa. Hiekkakentällä pinon ympärillä istui pieniä tyttöjä, jotka opettivat meille että pentujen pitää aina antaa nukkua unensa valmiiksi. Niin kasvaa tasapainoisia koiria. Me istuimme siinä koulun hiekkapihalla tyttöjen kanssa, pentupinon vieressä ja odotimme että pennut ovat saaneet tarpeeksi unta. Me kyselimme tytöiltä millaisia lagotot ovat ja hiljalleen rakastuimme rotuun.

Cantharellin kennelissä oli ensimmäinen pentue syntymässä ja me päätimme jonottaa pentua. Ja ihanaa, saimme tyttöpennun Siirin ja Ciron pentueesta.

Tytär oli 11-vuotias kun meille tuli pentu. Minusta juuri oikea ikä, tyttärestä törkeän myöhään.

Kävimme pentukurssilla ja jatkokurssilla. Opimme vastuullisiksi koiran omistajiksi. Oppiminen ei vaan koskaan loppunut. Koin sydämenpysähdyksen kun puolivuotias vesikoira karkasi ensimmäisenä keväänään rannalla hyiseen tulvaveteen. Hyytävän kylmä vesi, tulvan takana näkyi laituri, koira pyrki sitä kohti, mutta ei osannut nousta sille. Kahlasin tulva-alueen läpi, juoksin laiturille, koukkasin koiran niskavilloista ja nostin laiturille. Sen koommin Brina ei tykännyt uida, ymmärsin hyvin. Rantavedessä kahlaaminen oli B:lle ihan ok, se viilensi, mutta hurjaa uimarikoiraa siitä ei tullut.

12 vuoden 10 kuukauden ajalta koiran elämästä voisi nostaa niin monta asiaa. Kuinka koira kuitenkin hyppäsi moottoriveneestä järveen kerran kesässä, kun vähiten odotti. Siksi aina pelastusliivit päällä veneessä.

Brina sai kahdet pennut. Kuinka jännittävää olikaan ensimmäisen pentueen kanssa. Me olimme Malagassa jäitä polttelemassa ja mammakoira synnyttämässä Lahdessa kasvattajan ammattitaitoisessa huomassa.

Teetimme pentuja koska Brinalla oli A-lonkat, terveet silmät ja kaikki hyvin mitä silloin tiedettiin. Mutta emme tienneet että Brinalla oli periytyvä sydänvika kehittymässä.

Ensimmäiset merkit eläinlääkäri kertoi kuusi vuotta sitten. Läppävika. Ennustetta ei tiedetty, minä suhtauduin maalaisesti. Jälkikäteen katsoen se oli hyvä tapa. Nautimme täysillä koiranelämästä.

Brina toi elämään niin monta asiaa mitä ei olisi osannut ennakoida. Koirasukulaisia, tryffelinmetsästystä, tämän ruokablogin. Karvaista hellyyttä osasin odottaa. Brina ei ollut mikään sylikoira, kainalokoiraksi se suostui joskus. Onneksi tyttärentytär Cira on sitäkin aktiivisempi läheisyydenhakija.

Brina oli ihana, rakas kotikoira. Sohvaperuna. Jopa raapi kaksi kallista nahkasohvaa rikki petiä pedatessaan. Hyvä vahtikoira, naapureiden kauhu.

Mutta se oli myös erittäin hyvä tryffelikoira. Jos jossain paikassa oli tryffeleitä, se löysi ne. Toki sillä oli todella turhauttavia tapoja tuijottaa tyhjyyteen kun olimme otollisilla mestoilla. No onko täällä sieniä vai ei? Eikö huvita? Näytä, palkkana parhaat herkut ikinä! Ei et saa nakkia, jos et näytä. Ja koira vaan tuijotti tyhjyyteen. Yritti haukata nakkia. Tuijotti kaukaisuuteen. Okei täällä ei ole sieniä. Paitsi seuraavana päivänä samasta paikasta löytyikin mahtitryffeli. Aina ei voi hotsittaa.

Jaana, Esa, Aino, kiitos kun opetitte Brinalle tryffeleiden löytämisen jalon taidon. Kiitos Johanna, opetit maanpäällisten sienien etsimisen taidon. Maanpäällisistä: kantarelleistä, herkkutateista ja mustista torvisienistä B ei tosin olisi vähempää voinut välittää.

Lempeä, rauhallinen, ovela salavihkainen ruokavaras, taitava tryffelikuono. Perennapenkkien pöllyttäjä. Metsäkoira, rantakoira. Moninkertainen mummokoira. Lepää rauhassa, rakas.

Brina (Cantharellin Artista Nordica) 29.8.2007 – 17.8.2020.

View this post on Instagram

This makes me so happy ❤! My old dog with a heart condition still starts to play and wrestle 🧡. They had a few rounds in the house and asked to go out to have same more. Maybe is a bit hot with the winter furs they've got..💛💛💛#sun #spring #dogwrestling #grandmaandgranddaughter #lagotto #italianwaterdog #italianvesikoira #koirapaini #sydänvika #vanhakoira

A post shared by Merja Jaaksi | Food blogger (@ripaustryffelia) on Feb 27, 2020 at 4:36am PST

Taitava koira.

Nenän asennosta näkee, ettei herkkutatit voisi kiinnostaa vähemmän. Brina oli viisaasti sitä mieltä, että ihminen näkee itsekin maanpäälliset sienet, hän keskittyy maanalaisiin.