Ripaus tryffeliä

Omia ja varastettuja reseptejä. Viinilasin äärellä.

Jäähyväiset Brinalle

4 kommenttia

Olen menettänyt monta asiaa elämän aikana. En käy niitä arvottamaan tai laittamaan vaikeusjärjestykseen. Pahinta on siinä hetkessä, menetystä työstäessä. Olen saattanut hautaan läheisiä. Muitakin kolhuja on tietysti tullut, mutta en niitä avaa tässä, virtuaalielämässä.

Ensimmäisestä tryffelikoirastani Brinasta jouduin luopumaan heinäkuussa. Surutyö on nyt tehty, pääosin. Tänään on haikea päivä, sillä Brina olisi täyttänyt 13 vuotta 29.8.

13 vuotta sitten syksyllä meille muutti koiranpentu. Tytär oli monta vuotta halunnut koiraa, sai akvaarion ja kaloja. Opettelimme vastuuta lemmikeistä, itsemurhakuisesta monnista lähtien. Se piru hyppäsi akvaarion pienestä katon happinurkkauksesta, aina uudelleen.

Oi onnea. Kuva on hetkeltä jolloin olemme lähdössä pennun kanssa kasvattajan luota kotimatkalle. Kuva Esa Blick.

Päätimme hankkia perheeseen koiran. Kävimme Tampereen kansainvälisessä koiranäyttelyssä ja oli selvää ettei ainakaan lagottoa hankita, niin kummallisen näköisiä, possun ja lampaan risteytyksiä.

Kunnes syntyi oivallus, emme tarvitse uusia harrastuksia vaan yhdistetään omat harrastukset ja koirarotu. Sienestys ja sienikoira. Veneily ja vesikoira. Halusimme lagoton, italian vesikoiran, hassusta ulkonäöstään huolimatta.

Silloin ei ollut meillä vielä tietoa että nämä koirat löytävät tryffeleitä. Tai että tryffeleitä kasvaa Suomessa. Haaveilin vain, että koira löytäisi ne piilottelevat mustatorvisienet.

Kävimme kahdessa kennelissä katsomassa lagottoja. Cantharellin kennelissä Lahdessa ja Gewitterin kennelissä Askolassa. Askolassa oli uusi pentue. Kuusi tai kahdeksan pentua nukkui päällekkäin. Kuin halot pinossa. Hiekkakentällä pinon ympärillä istui pieniä tyttöjä, jotka opettivat meille että pentujen pitää aina antaa nukkua unensa valmiiksi. Niin kasvaa tasapainoisia koiria. Me istuimme siinä koulun hiekkapihalla tyttöjen kanssa, pentupinon vieressä ja odotimme että pennut ovat saaneet tarpeeksi unta. Me kyselimme tytöiltä millaisia lagotot ovat ja hiljalleen rakastuimme rotuun.

Cantharellin kennelissä oli ensimmäinen pentue syntymässä ja me päätimme jonottaa pentua. Ja ihanaa, saimme tyttöpennun Siirin ja Ciron pentueesta.

Tytär oli 11-vuotias kun meille tuli pentu. Minusta juuri oikea ikä, tyttärestä törkeän myöhään.

Kävimme pentukurssilla ja jatkokurssilla. Opimme vastuullisiksi koiran omistajiksi. Oppiminen ei vaan koskaan loppunut. Koin sydämenpysähdyksen kun puolivuotias vesikoira karkasi ensimmäisenä keväänään rannalla hyiseen tulvaveteen. Hyytävän kylmä vesi, tulvan takana näkyi laituri, koira pyrki sitä kohti, mutta ei osannut nousta sille. Kahlasin tulva-alueen läpi, juoksin laiturille, koukkasin koiran niskavilloista ja nostin laiturille. Sen koommin Brina ei tykännyt uida, ymmärsin hyvin. Rantavedessä kahlaaminen oli B:lle ihan ok, se viilensi, mutta hurjaa uimarikoiraa siitä ei tullut.

12 vuoden 10 kuukauden ajalta koiran elämästä voisi nostaa niin monta asiaa. Kuinka koira kuitenkin hyppäsi moottoriveneestä järveen kerran kesässä, kun vähiten odotti. Siksi aina pelastusliivit päällä veneessä.

Brina sai kahdet pennut. Kuinka jännittävää olikaan ensimmäisen pentueen kanssa. Me olimme Malagassa jäitä polttelemassa ja mammakoira synnyttämässä Lahdessa kasvattajan ammattitaitoisessa huomassa.

Teetimme pentuja koska Brinalla oli A-lonkat, terveet silmät ja kaikki hyvin mitä silloin tiedettiin. Mutta emme tienneet että Brinalla oli periytyvä sydänvika kehittymässä.

Ensimmäiset merkit eläinlääkäri kertoi kuusi vuotta sitten. Läppävika. Ennustetta ei tiedetty, minä suhtauduin maalaisesti. Jälkikäteen katsoen se oli hyvä tapa. Nautimme täysillä koiranelämästä.

Brina toi elämään niin monta asiaa mitä ei olisi osannut ennakoida. Koirasukulaisia, tryffelinmetsästystä, tämän ruokablogin. Karvaista hellyyttä osasin odottaa. Brina ei ollut mikään sylikoira, kainalokoiraksi se suostui joskus. Onneksi tyttärentytär Cira on sitäkin aktiivisempi läheisyydenhakija.

Brina oli ihana, rakas kotikoira. Sohvaperuna. Jopa raapi kaksi kallista nahkasohvaa rikki petiä pedatessaan. Hyvä vahtikoira, naapureiden kauhu.

Mutta se oli myös erittäin hyvä tryffelikoira. Jos jossain paikassa oli tryffeleitä, se löysi ne. Toki sillä oli todella turhauttavia tapoja tuijottaa tyhjyyteen kun olimme otollisilla mestoilla. No onko täällä sieniä vai ei? Eikö huvita? Näytä, palkkana parhaat herkut ikinä! Ei et saa nakkia, jos et näytä. Ja koira vaan tuijotti tyhjyyteen. Yritti haukata nakkia. Tuijotti kaukaisuuteen. Okei täällä ei ole sieniä. Paitsi seuraavana päivänä samasta paikasta löytyikin mahtitryffeli. Aina ei voi hotsittaa.

Jaana, Esa, Aino, kiitos kun opetitte Brinalle tryffeleiden löytämisen jalon taidon. Kiitos Johanna, opetit maanpäällisten sienien etsimisen taidon. Maanpäällisistä: kantarelleistä, herkkutateista ja mustista torvisienistä B ei tosin olisi vähempää voinut välittää.

Lempeä, rauhallinen, ovela salavihkainen ruokavaras, taitava tryffelikuono. Perennapenkkien pöllyttäjä. Metsäkoira, rantakoira. Moninkertainen mummokoira. Lepää rauhassa, rakas.

Brina (Cantharellin Artista Nordica) 29.8.2007 – 17.8.2020.

Taitava koira.

Nenän asennosta näkee, ettei herkkutatit voisi kiinnostaa vähemmän. Brina oli viisaasti sitä mieltä, että ihminen näkee itsekin maanpäälliset sienet, hän keskittyy maanalaisiin.

4 thoughts on “Jäähyväiset Brinalle

  1. Osanottoni lemmikin poismenon johdosta, ja ihanat kuvat hänen elämäntaipaleestaan. Tällainen jättää niin suuren loven sydämeen. Oma koirani Bambi on nyt 12,5 vuotta, ja selvästi vanhentunut viimeisen vuoden aikana. Enollani on muuten samanlainen koira kuin Brina oli,niin hellyttävän näköisiä hauveleita.

    • Kiitos Jael! Kaverini sanoi hyvin ”se ken lemmikin omistaa, se lemmikin menettää”. Niinhän se on. Iso kolo on sydämessä.
      Toivottavasti Bambilla on vielä paljon koiranvuosia edessään.

  2. Ihanasti kirjoitettu ❤️ Brina oli niin isänsä näköinen tyttö kuin olla voi 🥰

    • Kiitos Marketta! Brina oli kyllä ihan Ciron näköinen, samanlaisia ilmeitä myöten. Ciron lapsenlapsenlapsi Cira on tänään ehtinyt jo varastaa kurkun tiskipöydältä. Onkohan tuo varkausgeeni kulkenut pitkään suvussa :D?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.