Ripaus tryffeliä täyttää yhdeksän vuotta

Vuodet vierivät, mutta rakkaus hyvään ruokaan säilyy. En tähän bloggaamiseen lähtiessäni arvannut miten paljon se antaa, miten paljon se vaatii, miten kauan sen parissa viihtyy. Välillä olen ollut totaalisen kyllästynyt, pitänyt taukoja. Välillä taas olen joutunut hillitsemään itseäni, ettei koko ajan pulputa ohjeita julki. Näin vuosittain blogisynttäreiden kunniaksi reflektoidessa tunnistan itsessäni edelleen sen maailmanparantajan, jolla on sanottavaa minulle tärkeistä aiheista.

Viestinnän ammattilaisena bloggaus on aina toiminut minulle hiekkalaatikkona, jossa voi kokeilla mitä ei töissä kehtaa tohdi tai viitsi. Olen harjoittanut vaikuttajaviestintää lobbaamalla milloin luomuruokaa, lähiruokaa tai kalan tuoreutta (oikeesti, viikon vanha kala ei ole tuoretta!).

Nyt bloggaus on jo vähän passé, muut somet on kuuminta hottia. Tämä sopii minulle oikein hyvin. En aio ryhtyä tanssivaksi Tiktok-kokiksi, olkaa huoleti.

Ruokablogien maailma on muuttunut valtavasti, mutta yksi asia säilyy: hyvät reseptit. Häly ja kohkaaminen on vähentynyt, ehkä siirtynyt sinne TikTokkiin.

Oman blogin painopiste on vuosien mittaan vaihdellut, ennen koronaa matkat olivat isossa roolissa: Australia, San Sebastian, Vietnam… voikohan Saigoniin koskaan palata (tai edes HCMC:yyn 😊)? Matkustamiseni väheni jo ennen koronaa ilmastosyistä. Mutta bucket-listallani on vielä monta paikkaa, jotka haluaisin nähdä ja monta ruokakulttuuria, joita haluaisin maistaa. Ehkä vielä joskus. Siihen saakka riittää kotimaa: saaristo, mökkeily sekä syrjäiset merenrantakaupungit ruokakohteineen.

Alkumetreillä viini ja viinimatkat olivat myös enemmän esillä. Nykyään se on paljon pienemmässä roolissa, mutta edelleen nautin hyvän viinin ja ruuan yhdistämisestä. Kävijätilastojen perusteella se myös kiinnostaa muitakin.

Etenkin blogin Instassa tarinaa on nykyään enemmän juoksemisesta ja juoksumaisemista. Lievää pahemman riippuvuuden olen kehittänyt polkujuoksuun. Ravintoloissa ramppaaninen on vaihtunut enemmän metsässä hölkkäämiseen.

Blogissa painopiste on palannut alkulähteille: hyvään ruokaan. Yksinkertaista, hyvistä ja kiinnostavista raaka-aineista lähtevää ruuanlaittoa. Innostun kauppahallin tiskillä hirven lavasta, tuoreesta lohesta (!), joskus turskanposkista, enkä malta odottaa veriappelsiinien sesonkia. Innostun omalla kasvimaalla broccoliinista ja parsasta. Oman maan perunoista, alati!

En jaksa innostua trendeistä, kikoista ja hilavitkuttimista. Joskus tuntui siltä, että kaikesta pitäisi aina innostua kun tähän puuhaan on lähtenyt. Mutta jos en tykkää uunissa paistetun fetan mausta niin sitten mun ei tarvitse. En hanki sousvidee-laitetta koska olen päättänyt, ettei keittiööni mahdu uusia härpäkkeitä. Enkä tarvitse uusia laitteita. Entisetkin hajoaa säännöllisin väliajoin. Maailmassa on liikaa tavaraa, jos omalta osaltani pitäisin kiinni kohtuudesta.

Aikuinen lapseni on ollut vegaani nyt muutaman vuoden ja minusta se on ihan parasta! Vegaanisten ruokien tutkiminen on virkistänyt vanhaa bloggaajaa, se haastaa ajattelemaan uudella tavalla ja kokeilemaan kaikkea virkistävää. Olemme aina harrastaneet ruoan laittoa yhdessä ja vegaaninen näkökulma tuo kivaa uutta vinkkeliä.

Olin itse kasvissyöjä ennen kuin se oli edes muodikasta, 80-90 -luvuilla. Tämä vegaanisten tuotteiden hyöky on hämmentävää ja niin hienoa siitä näkökulmasta katsoen. Veteraanin kähisevällä äänellä: ”80-luvulla aloitettiin kikherneiden liottamisella yön yli, sitten keitettiin tunti ja lopulta tehtiin itse kasvispihvit. Oli työlästä mutta urheaa”. Työläys oli yksi syy, miksi siirryin takaisin sekasyöjäksi. Opiskelijaravintoloiden kasvisruoka oli niin huonoravinteikasta, että Attilan ruokalapöydästä kolmanteen kerrokseen noustessa tuli jo nälkä.

Vegaanista kanaa, vegestifadoa tai seitania syödessä ei jää nälkä.

Itse syön kyllä lihaa, mutta selvästi harvemmin kuin ennen ja useimmiten riistaa tai luomulihaa, lähitilalta. Mielelläni söisin myös useammin tuoretta kalaa, mutta periaatteeni ja makunystyräni ei anna periksi ostaa vanhempaa kalaa kuin kolme päivää sitten polskinutta. Minusta on vaan käsittämätöntä, että markettien valotauluilla kehdataan ilmoittaa kalasta vain viimeinen käyttöpäivä, ei kalastus/nostopäivää. Silloin kun jaksan, kerron tiskillä mielipiteeni. Kertokaa tekin, muuten mikään ei muutu!

Vanhoja muistellessa ja kevyesti ruokabarrikkaadeilla lippua taas heiluttaessa alkoi mielessä soida On mulla unelma. Tuoretta kalaa 😊. Mä en vanno mitään!

Saksan viinien viikot Tampereen ravintoloissa

Yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa.

Riesling- ja Spätburgunder -viikot on varma kevään merkki. Ravintoloissa on 13.-26.5. tavallista enemmän saksalaisia, huolella ruokiin sopiviksi valittuja viinejä. Kävimme bloggaajajoukolla kiertämässä Tampereella viikkoihin osallistuvat ravintolat. Tapahtumassa mukana olevien ravintoloiden määrä on kasvanut vuosi vuodelta, joten hajaannuimme pienissä ryhmissä kiertämään muutaman ravintolan kukin.

Minä pääsin käymään tällä kertaa Finlaysonin palatsissa, Näsinneulassa, Aistissa ja Sasorissa. Kokoonnuimme lopuksi osapuilleen kaikki Periscopeen. Kaikki Tampereella mukana olevat ravintolat näet Saksan viinitiedoksen sivuilta.

Pintxokierros 2018: Käykää Puistossa!

Kuhannahkaa, kylmäsavustettua haukea (!), kuivattua kaprista, hernettä ja friteerattua tilliä. Vahva suositus Puistolle!

Pieniä helmiä, herkullisia oivalluksia. Kielen mukanaan vieviä pieniä, ihania suupaloja. Tylsiä voileipiä. Pintxoviikko Tampereella tarjoaa kaikkea tätä. Kiersimme tänä vuonna seitsemän ravintolaa. Varsin kevyin rantein, enemmän kivaa iltaa kaverin kanssa viettäen kuin ruoka-arvostelua totisesti harrastaen. Kävimme siellä missä kilpailupintxo näytti kiinnostavalta tai mikä osui sujuvasti matkan varrelle.

Kiersimme seitsemän ravintolaa 55:stä. Arki-iltana kannattaa muuten aloittaa hyvissä ajoin, sillä moni paikka lopettaa aikaisin tarjoilun.

Rieslingin ja Spätburgunderin juhlaviikot

Vuoden nuori sommelier 2018 Kirsi Seppänen tarjoilee Deli 1909:n parsa-annokset. Seuraavaksi hän kisaa Suomen edustajana Meksikossa pidettävissä MM-kisoissa.

Jos et ole tehnyt sinunkauppoja Spätburgunderin kanssa, kannattaa nyt suunnata ravintoloihin maistelemaan! Kiersimme tamperelaisbloggareiden kanssa jälleen Riesling- ja Spätburgunderviikoille osallistuvia ravintoloita. Kierroksella parhaiten suussani soivat tällä kertaa saksalaiset Pinot Noirit. Ja yllättäen jälkiruoat, vaikka en ole ollenkaan makean ylin ystävä.

Tampereella 14.-26.5. on mukana 11 ravintolaa. Iskujoukkomme jakaantui kolmeen ryhmään. Me maistelimme Pullon henkien ja Kohokohtien kanssa Ravitsemisliike Aistin, Hellan ja huoneen, Deli 1909:n, Armas Kuppilan ja Henriksin tarjontaa. Raskas duuni, mutta jonkun sekin on tehtävä, kuten Pullon henget sen niin laittamattomasti sanoivat.

Koska hyvä ei riitä – Ravintola C:n huikea pop up -ravintola Rekolan tilalla

Jälkiruoka, jota chef Ilkka Isotalo on kehitellyt mielesään muutaman vuoden. Taivaallista!

– Koska hyvä ei riitä, pyydän viljelijältä enemmän, summaa Ilkka Isotalo serviisiä esitellessään. Ravintola C kunnioittaa ja vaalii suomalaisen satokauden herkkuja parhaalla mahdollisella tavalla, viemällä ravintolansa muutamaksi illaksi Rekolan biodynaamiselle maatilalle.

Kaikki illan ruoka-ainekset ovat tilalta ja illan viinit ovat luonnollisia viinejä. Yhteistyö Rekolan kanssa on pitkä, sillä C: n tilannut koko yhdeksän vuoden historiansa ajan kasviksia Kangasalan tilalta.

Carlon valkosipulipihvi, lopultakin onnistuminen

Tiedätkö sen tunteen? Kun olet tavoitellut oikeaa makua ja tapaa tehdä sen? Epäonnistunut, melkein onnistunut. Harjoittelin tätä 15 vuotta. Lopulta Carlo Algerin valkosipulipihvin ohje osui kohdalleen. Täydellisesti. Leipäkuorrutus maistuu täsmälleen siltä kuin makumuistoni sen kertoo.

Mielelläni uskoisin, että harjoitus tekee mestarin. Oppivuodet ovat nyt kulminoituneet ja olen saavuttanut uuden tason keittotaidossani. Totuus lienee kuitenkin se, että olen laittanut tai syönyt tätä aina flunssaisena. Sillä tämä oli Carlon flunssalääke.

Menimme perheen kanssa syömään La Perlaan, Rautatienkadulle. Siihen osoitteeseen jossa Ravintola C jatkaa nyt osoitteen kunniakkaita perinteitä (ja nostaa ne omalla tavallaan aivan uusille tasoille). Flunssa oli iskemässä pahasti päälle, mutta pöytä oli varattu, joten pakkohan sinne oli mennä. Voivottelin tautia ja pohdin ääneen Kaijalle mahdanko pystyä arvostamaan Carlon herkkiä makuja. Mutta Carlo lupasi tehdä pihvin, jolla tauti taittuu. En muista enää oliko pihvi listalla vai tekikö Carlo sen tähän erityiseen tarpeeseen. Jälkimmäinen luultavasti. Vaikka maku ei ole kotikeittiössä ennen tätä osunut täydellisesti kohdalleen, olen flunssat olen tällä pihvillä parantanut. Tai ainakin elämä taudissa on ollut mukavampaa.

Luontoretkellä Melbournessa: Claypots, St Kilda ja pingviinit

Melbournen eteläisestä lähiöstä St Kildasta löytyy salainen luontoretken kohde, sillä sataman aallonmurtajien kivien suojassa asuu pingviinien kolonna. Pingviinit palaavat illan hämärtäessä mereltä ruokkimaan poikasiaan, jolloin pikkuiset pingut tulevat näkyviin. Päivisin poikaset piilottelevat kivilohkareiden piiloissa.

Äyriäisravintola Claypots St Kildassa toimii periaatteella tuoreita mereneläviä ja kaloja riittää nopeimmille, eikä muuta myydäkään kuin tuoretta. Ravintolassa kannattaa siis olla ajoissa ja pöytävaraus on ehdottomasti suositeltavaa.

Suunnittelin  retkeni St Kildaan niin, että ajelin raitsikalla heti alkuillasta syömään ja aikomuksena oli ehtiä hämärän tullen aallonmurtajalle. Ravintola tarjoili kuitenkin verkkaiseen tahtiin (mikä on minusta aina yleensä loistojuttu), joten pimeys ehti jo asettua ennen kuin pääsin aallonmurtajalle.

Modernia aussiruokaa: Touch of Salt

Sesonkiajatteluun nojaava A Touch of Salt on Townsvillen parhaita ravintoloita. Minua kiinnosti erityisesti ravintolan moderni australialainen ote keittiössä ja paikallisten ainesten käyttö.

Alkuun tilaan lämminsavustettua kengurua. Punertavaksi jätetty liha on siivutettu ohueksi. Kaverina on hasselpähkinää, samphiresta ja karviaisesta tehtyä vincottoa sekä  makeaa karviaishilloa. Pehmeä buffalojugurtti täydentää makumaailmaa. Tarjoilija tulee vielä rouhaisemaan pippurimyllystä mustapippuria. Kenguru on mehevintä, maukkainta, parasta syömääni kengurua tähän mennessä!

Ochre: modernia australialaista villiruokaa

Jos Dundee´s -ravintolassa oli rouhea ote, löytyy sen seinänaapurista Ochresta hienovaraisempi moderni australialainen keittiö. Alkupala viineineen tuo ensimmäisen wow-elämyksen ruokamatkalla Australiassa.

Ravintolasta on varsin mukavat näkymät Cairnsin satamaan ja aluksiin, jotka tekevät niitä mahtavia risteilyjä Isolle valliriutalle.

Alkupalaksi valitsen maistelulautasen, jossa on lohta, krokotiiliä, kengurua ja emua. Lautasellinen jännittävää lähiruokaa ja villiruokaa.

Sommelier kysyy minkälaista viinistä pidän. Hän suosittelee alkupalalle lasillista Länsi-Australiasta kotoisin olevaa Chardonnaytä. Saan pienen tipan maistaa ennen päätöstä. Chardonnay ei kuulu lempirypäleisiini, mutta tämä yllättää.

– Viini edustaa uudempaa tapaa tehdä Chardonnaytä, kertoo sommelier. Paljon tammea, sekä amerikkalaista ja ranskalaista.

Tuoksu on hurja. Siitä puskee esiin grillattua troppista hedelmää, jopa lihaa. Todella kuivaa suuta kurtistavaa tanniinia, hedelmää, kuivaa puuta. Onneksi luotan viinuriin, West Cape Howe 2015 todella toimii moniottelulautasen kanssa.

Savustetulle lohelle on ripoteltu vihreitä muurahaisia. Chef kerää itse muurahaiset sisämaasta, Tablelandsin pusikoista. Vihreitä muurahaisia näkee Cairnsin pihoilla ja kadullakin, mutta chef tuo kuulemma pesällisen kerrallaan. Olisipa mielenkiintoista päästä näkemään prosessi pesästä lautaselle, kaikkine valmistusvaiheineen!

Chilli crab, Singaporen kansallisruoka

Vietin muutaman päivän Singaporessa, ennen kengurunloikkaa Australiaan. Nopeasti kävi selväksi, että chillirapua on maistettava jos meinaa jotain varteenotettavaa ymmärtää singaporelaisesta ruokakulttuurista.

Singaporelaiset eivät kysy tavatessaan mitä kuuluu vaan oletko syönyt ”sudah makan”. Keskustelu parhaasta ruoasta, parhaista paikoista, parhaista tavoista valmistaa sitä ovat singaporelaisille yhtä tärkeitä kuin Tampereella Ilves vai Tappara. Paljon kiinnostavampi tämä singaporelainen keskustelu minusta!

Arvatkaa vaan kuinka monta mielipidettä löysin missä ravintolassa kansallisruokaa pitää syödä! Keskustelu parhaasta Chilli crab paikasta kävi kuumana niin netissä kuin missä hyvänsä otin kysymyksen esille. Useimmat väittivät, ettei chilli crab ole tulista nimestään huolimatta – se on vain virkistävää.

Aussien surf and turf

Vasemmalla emumakkaraa, alhaalla vasemmalta käsin kengurua vartaassa, naudan pihvi, krokotiilia vartaassa. Oikealla barramundia.

Tilasin maistelulautasen vaikka olin kahden vaiheilla onko se hyvä idea. Tällä kertaa enimmäkseen kannatti ottaa riski. Halusin maistaa australialaisia erikoisuuksia: emua, kengurua, krokotiilia. Samalle lautaselle tuli vielä barramundia, katkarapuja ja rib eye -pihvi. Surf and turf australialaisittain, semmoinen robusti versio.

Emu saapui makkaran muodossa. Sen kaverina oli heleän punainen marjakastike. Makkarassa oli mukavasti chilistä potkua ja marjaisan hapokas kastike tuki makuja hienosti. Yksi suosikeistani lautasella!

Grillatut kenguru- ja krokotiilivartaat saivat satay-kastikketta kaveriksi. Jos en olisi juuri syönyt maailman parhaita sataykastikkeita Singaporessa, sanoisin että tämä on hyvää satayta. Nyt kummatkin vartaat oli vain marinoitu kastikkeella, joka antoi kivan taustamaun.

No miltä krokotiili maistuu? Kanalta, klassisesti se maistuu ihan kanalta. Mutta sellaiselta maukkaalta, hyvin ruokitulta kanalta. Tai ehkä se maistuu myös hieman valkolihaiselta kalalta. Tai rasvaiselta possunkyljeltä, paitsi että se ei ole rasvaisen makuista. Kun vertailukohtia on näin paljon, lienee parasta sanoa että se maistuu krokotiilille. Toinen suosikki lautasella!

Sain kolmannen Michelintähteni jonottamalla

Hong Kong Soya Sauce Chicken Rice & Noodle on yksi pieni ruokakoju muiden joukossa Chinatown Complexissa. Sen erottaa naapurikojuista valtava ja ainainen jono sekä tietysti Michelintähti. Pahat kielet kommentoivat aikoinaan, että kahden singaporelaisen hawkerkojun palkitseminen tähdellä on Michelin vastaus elitismisyytöksiin. Michelinin organisaatio osoittaisi tällä, ettei se arvosta yksinomaan finediningia ja pipertämistä. Singapore mainitaan usein yhtenä maailman kiinnostavimmista ruokakohteista, kaupungista julkaistaan jo omaa Michelinkirjaa, ja tähtiravintoita riittää. Väittely tähtien oikeutuksesta käy kuumana kuin wokkipannu, ja kaikki tämä on tietysti omiaan ruokkimaan Michelinbusinesta.

Puolet Singaporen Michelin-kojussa syömiskokemuksessa on Kiinanmuurin mittainen jono. Suosittelen kuitenkin, että ennen jonottamista kannattaa syödä aamiainen. Minä yhdistin jetlaagissa haahuillessani aamiaisen ja lounaan, ei ihan paras idea. En tosin lähtenyt varta vasten syömättä jonottamaan vaan aikaeron tuottama arvostelukyvyttömyys sai idea pälkähtämään päähän kadulla. Polvet jo hieman tärisivät kun lopulta istahdin pöytään.

Jono kiemurtaa oikealle kulman taakse, siellä ohi pöytien ja muiden kojujen. Edessäni jonottanut kolmikko luovutti 30 minuutin kohdalla.

Ensikosketus Singaporeen: Lau Pa Sat -hawker centre

Lentokentältä pääsin puheliaan ja avuliaan taksikuskin kyytiin. Kävimme siinä läpi Singaporen erikoisuudet: erittäin puhtaat kadut ja tiet. Jos rekan kyydistä vahingossa karisee roskaa, tulee mojovat sakot. Sakkoja saa ylinopeudesta, paitsi yli 20 km ylinopeudesta, jolloin kortti lähtee (toivottavasti vain kuivumaan). Jokaisessa autossa on nauhoittava liikennekamera, josta näkee kätevästi kenen vika onnettomuus oli. Liikennekameroita on kaikkialla eikä poliiseja ei tarvita koska kameravalvonta hoitaa homman. Isoveli valvoo potenssiin kymmenen.

Kyselin tietysti ravintoloista ja ruokatoreista. Ajoimme ohi Lau Pa Satin, jota kuski mainosti executive-tason ruokatorina. Illalla kävelin ensin Smith Streetin ruokakatua ylös alas ja ärsyynnyin sisäänheittäjistä. Myös tyrkyttäminen on Singaporessa kiellettyä, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Siis kohti Lau Pa Satia. Salkkumiehiä siellä tosiaan näkyi, mutta myös paljon perheitä sekä aussimiesten iloinen polttariporukka.

San Sebastianin pinxtopaikat ja ravintolat

Ravintolakylttien fontti tuntui olevan lähestulkoon standartoitu.

Vietin San Sebastianissa vain muutaman aurinkoisen päivän. Donostia, kuten paikalliset kaupunkia kutsuvat, on sekä espanjalaisten että ulkomaalaisten turistien suosima rantakaupunki. Vanhassa kaupungista löytyy sellainen italialaisten kivojen rantakaupunkien tunnelma. Turistico, mutta mukavalla tavalla. Joka toisella askelella on ravintola. Lyhyessä ajassa löysin muutaman helmen. La Muralla oli todella hyvä ja harkittu, hinta-laatusuhteeltaan loistava ravintola. Ni Neu oli reissun isoin huti. Ravintolatarjonnan (ja rannan!)  puolesta olisi kaupungissa voinut viettää pidempäänkin.

Pixtopaikoista sain jälleen hyviä vinkkejä mukavalta viinikauppiaalta San Sebastian Food- kaupassa. Hän kertoi myös reissun tärkeimmän vinkin: katsele aina pinxtopaikoissa lattioita. Jos lattialla on paljon paperiroskaa, on se merkki että paikalliset syövät siellä. Baskien tapana on tiputtaa lattialle käytetyt servetit.

Minä vilkuilin seuraavaksi ovatko kaikki pinxtot jonkin leivän päällä – minusta harkitumpia annoksia sai useimmiten ilman. Kolmanneksi kannattaa nostaa katse notkuvista tiskeistä, niin vaikeaa kuin se onkin, ja silmäillä mitä liitutauluilla tarjotaan. Siellä on yleensä lueteltu paikan erikoisuudet. Casa Urolan taululta bongaamani  mustekala oli aivan loistavaa! Pieneen kulhoon oli pakattu niin tasapainoiset maut, että voisin syödä sitä miljoona kertaa. Pinxtobaarin yhteydessä toimii ravintolasali, sinne tekisi niin mieli joskus asettua pöytään kunnolla ja rauhassa.

Mikä meni pieleen Ni Neussa?

Ylikypsää ja ylisuolattua lammasta.

Yleensä en kirjoita epäonnekkaista ravintolakokemuksista, mutta nyt jäin miettimään mikä kaikki meni pieleen? Mieleeni tuli kaikkien tv-kokkikisojen tuomareiden ilmeet epäonnistuneiden annosten kohdalla. Ni Neun ruoka ei ollut minun makuuni, ehkä jonkun muun palettiin ne maistuvat. Silti valkoviini oli eittämättä lämmintä, tarjoilu haparoivaa, annokset epätasapainossa eikä niihin varta vasten paritettu viini korjannut asiaa.

Vertaan tietysti edellisen illan La Murallaan, jossa kaikki osaset olivat kohdallaan. Palvelu huomaavaista, ajoitus kohdallaan, ruoat ja viinit harkittuja. Pöytiä Ni Neussa on hieman enemmän, mutta tarjoilijoita siellä vilisi tuplaten. Jokin salin koordinoinnissa ei kuitenkaan toiminut, sillä sain kysellä lammasannoksen kuuluvan punaviinin perään. Sainkin kysellä kautta linjan, kukaan ei huomannut että tulin ravintolaan, sain istua kuivin suin eikä halukkuutta aperivitiiviin tai veteen kyselty. Valkoviini oli lämmintä ja kysyin onko sen tarkoitus olla lämmintä? Sain vastaukseksi tuiskahduksen ja uuden lasillisen – lähes kylmää viiniä.

La Muralla, herkullinen helmi San Sebastianissa

Kummeliturskaa, loistavan tastingmenun kalapääruoka.

Baskimaan matkan toinen kulinaarinen kohokohta Minan lisäksi oli La Muralla. Ravintolan hinta-laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan ja tastingmenun annokset ovat harkittuja. Maut ovat kuitenkin rehellisiä ilman liiallista kikkailua.

Bilbaon ravintolat ja pinxtobaarit

Baskimaan reissun ensimmäisen osan kuusi päivää vietin nautiskellen Bilbaosta. Mina oli ravintoloista ylivoimaisesti paras, minäkin antaisin sille Michelintähden. En toki viljele suuruudenhulluuden kuvitelmia itseäni Michelintarkastajan roolissa. Mina oli ensimmäinen ravintola Bilbaossa, jossa kävin ja se osui kovasti minun makuhermoihini.

Sitten jännittikin miten kova pudotus arkeen seuraa. Bilbaosta löytyi perinteitä, moderneja pelkistettyjä makuja, joitakin huteja niin ravintoloissa kuin pinxtoissakin ja lisää huippupaikkoja. Ja paljon paikallisia ihmisiä hyvän ruuan äärellä. Bilbao ei ole niin turistico kuin San Sebastian, ja onneksi ihan eri planeetalla kuin turistirysä, jota myös Barcelonaksi kutsutaan.

Parhaan vinkin hyvän pinxtobaarin metsästämiseen sain paikalliselta viinikauppiaalta: etsi baareja, joissa lattiat tulvivat tipultetuja servettejä. Paikalliset käyvät niissä. Toinen, perinteinen ja monessa oppaassakin kerrottu vinkki on mitä enemmän väkeä ja ruuhkaa paikassa on, sitä parempi se luultavasti on. Tunge joukkoon, jonota ja nauti!

Michelintähti Mina: Happaman laidalla taiturointia

Luuydin, liemi, herne, peruna.

Aloitin Baskimaan gurmeeturneen huipulta, yhden Michelintähden Minasta. Söin 7 ruokalajin maistelumenun, johon tipahteli lisäyksiä alkuun ja etenkin loppuun.

Ravintolan sisustus on hieman scandinaavisen pelkistetty puutuoleineen. Baaritiskiltä olisin päässyt seuramaan keittiön työskentelyä, mutta tällä kertaa valitsen luonnonvalon ikkunan äärestä. Ravintola oli myöhäiseen lounasaikaan puolillaan.

Amusena eteen tuodaan turskaa kahdella tapaa. Turskan päällä on hapanta greippimoussea ja niiden välissä turskasta ja perunasta tehty brandade. Toinen amuse oli pieni rapea keksi, jossa oli myös turskaa sekä mätiä. Greipin happo, mousse ja kala ovat täydellinen, mutta hieman nyrjähtänyt yhdistelmä. Ei helppo maku, vaan se haastaa suuta etsimään tasapainoa. Tasapaino löytyy ja viipyilee viinin kanssa. Jos amuse bouche on keittiön ja chef Álvaro Garridon tapa kertoa mitä on tulossa, on tiedossa jännittävää tasapainoilua happaman äärellä.

Kerro ruokamatkailijalle vinkkejä San Sebastianiin tai Bilbaoon!

Mitähän pinxtoja Pimentos de Padrónista tehdään Baskimaassa?

Olen pitkään ja kauan haaveillut ruokamatkasta Baskimaahan. Pian se toteutuu! Onko sinulla herkullisia kokemuksia Bilbaosta tai San Sebastianista? Mitä ravintolaa, pinxto-paikkaa tai kauppahallia ei kannata jättää väliin? Vinkkaa!

Mitä isompi rykelmä ihmisiä pinxtopaikan edessä, sitä parempi? Tällaisella vinkillä lähden liikkeelle. Siinäpä se scouttaaminen tällä haavereissulla sitten yllättäen onkin. Tänä vuonna elämään on mahtunut muutama yllättävä kierrepallo, joten hyvä tovi sitten varattuun reissuun en ole ehtinyt tämän enempää valmistautua.

Kaikki vinkit ovat siis enemmän kuin tervetulleita! En suuntaa Michelin-tähti –tasolle, mutta jos jokin (lähes) järkihintainen paikka niistä on ehdottomasti vierailun ja sijoitetun rahan arvoinen, satsaan mielelläni kerran reissullani sellaiseen. Vinkkejä, anyone?

Kaikkein mieluiten löytäisin pinxtohyppelyn ja Michelin-ravintoloiden välimuodon. Ne rennot ravintolat, joihin istahtaa rauhassa ja pingottamatta. Ravintolat tehdään aitoa baskiruokaa, sekä perinteisellä että modernilla otteella. Ravintolat, joihin voi pysähtyä nauttimaan koko illaksi. Vinkkaa jos tiedät!

Riesling- ja spätburgunder -viikot Tampereen ravintoloissa

Sain kutsun kiertämään bloggareiden kanssa tamperelaisia ravintoloita, joissa tarjolla oli Riesling- ja spätburgunder –viikkojen menuja. Mahtava tilaisuus maistaa läpileikkaus siitä mitä tamperelaiset keittiömestarit loihtivat saksalaisen rieslingin ja spätburgunderin kaveriksi. Molemmat rypäleet ovat pitkäaikaisia suosikkejani, joten kierros sai makuhermot kihelmöimään jo etukäteen.

Seitsemän ruokalajin päivällinen Berthassa

Voiko pääsiäinen paremmin alkaa? Söin kiirastorstaina erikoispäivällisen Berthassa, jossa oli sen seitsemää sorttia tarjolla, viineineen. Tai jos pysyin laskuissa mukana, viinejä oli kahdeksan, sillä meidät toivotettiin tervetulleeksi lasillisella samppanjaa.

Tapasin vanhan ystävän pitkästä aikaa, joten keskityimme vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan päivällisestä. Tällä kertaa siis Berthan tunnelmat kuvien vain välittämänä. Mutta ruoka oli taivaallisen hyvää, viinit mahtavia ja niiden yhdistelmät aivan ihania. Kyllä kelpaa asua Tampereella!

Nahm, Bangkok, Aasian 7. paras ravintola

Heti Thaimaan matkan varaamisen jälkeen varasin pöydän Nahmiin. David Thompsonin ravintola on The World 50 Best -rangkingissa Aasian 7. paras ravintola ja maailmanlistalla 22. paras. Jokaisessa vaiheessa varausta muistutettiin että ravintolalla on tietyt pukeutusmisen säännöt (ei flipfloppeja, ei shortseja). Lisäksi luettunani, että ravintola sijaitsee hotellin yhteydessä odotin kiusallisen juhlavaa paikkaa. Tarkistin etukäteen kolme kertaa hintatason, sillä odotin että tuolla rangkingtuloksella hinnat olisivat taivaissa. Koko ateria (joskin ei aivan koko menu) maksoi 60 euroa, erittäin hyvien viinilasillisten kanssa.

Sen sijaan ravintola on tyylikäs olematta liian fiini. Palvelu on huomaavaista olematta kiusallista. Kun aivastin, tarjoilija toi pöytään paperiserverttejä! Kuinka usein hienommissa rafloissa tarvitsikaan niistää eikä kangasliinaan kehtaa  kuin sievästi taputtaa nenänkulmaa!

Ruoka on innovatiivista, modernia thairuokaa menemättä liikaa kikkailun puolelle. Kerrassaan kiinnostava matka aasialaisten makujen hienostuneeseen ja uudistavaan tulkintaan.

Sykkivä ravintolasota Chinatown Bangkokissa

Thaimaan reissulla (josta jo hieman vierähtänyt aikaa) tein täsmäiskun Bangkokin Chinatowniin. Ajoin taksilla suoraan asian ytimeen, Yaowarat Road and Phadung Dao -katujen risteykseen. Hoodeilta löytyi loistava ankkakoju alkuruoalle, jalkahieronta ja kaksi kehuttua ja kovasti kilpailevaa ravintolaa, T & K ja Lek & Rut Seafood. Söin molemmissa vertailun vuoksi.

August von Trappe, lähes täydellistä täydellisyyttä (bistrohengessä)

Tyylillä sisustettu August von Trappe on paraatipaikalla Tammerkosken rannalla. Vanhaan punatiilirakennukseen liittyy historiaa, ennen ravintolaa siinä on ehtynyt olla yhtä ja toista, viimeksi Tampereen turisti-info. Hans Välimäen uudehkossa ravintolaan on saatu luotua mukavan aito belgialaisen bistron tunnelma.

Ravintolassa on harvinaisen toimiva akustiikka. Taustalla kuului iloinen puheensorina, mutta kuulin kuitenkin hyvin mitä omassa pöydässä puhuttiin, eikä naapuripöydän jutut tunkeutuneet tajuntaani.

Köökissä kannattaa käydä

Forssassa on pieni helmi. Meidät kutsuttiin sinne viettämään tuplajuhlia ja sepäs olikin herkullinen paikka. Ravintolassa kannatta pistäytyä joko tarkoituksella tai  ohimennen.

Ravintola Köökki on tavallaan maalaisravintola, mutta hienostuneella otteella. Annokset ovat huolella tehtyjä ja raaka-aineet ovat lähiseudulta. Ja menu muuttuu kauden tai tuotteiden saatavuuden mukaan.

Kitamura, vielä hetken helmi Fiskarsissa

Etteikö Suomessa ole paikkoja johon kannattaisi ajaa syömään. Kitamura Fiskarsissa on ehdottomasti kiertomatkan arvoinen, jos Michelin-termejä käytetään. Vanhassa Lukaalin puutalossa pientä salia pyörittävä Kitamura on selkeydessään viehättävä ja tarjoaa puhtaita japanilaisia makuja.

Ravintolaa pyörittää suomalais-japanilainen pariskunta. Sebastian Slotte huolehtii salista ja keittiömestarina toimii japanilaissyntyinen Sari Slotte. Michelintähtipaikoissa Japanissa työskennellyt Sari Slotte sanoo, että ravintolassa tehdään japanilaista kotiruokaa ja kiinnostavaa kyllä myös pubiruokaa.

Koraebul, ylenpalttisen herkullinen seikkailu Soulissa

Mehevää punamerikorvaa.

Koraebul oli aikamoinen elämys, niin miljööltään, hinnaltaan ja mauiltaan. Ravintola on menestynyt usealla Soulin parhaat ravintolat listalla. Ajoimme kollegan kanssa taksilla Gangnam-gun kaupunginosan toiselle laidalle. Meidät ohjattiinkin yksityiseen kabinettiin, jossa oli matala pöytä. Länsimäisille jaloille armollisesti pöydällä alla oli kuitenkin jalkatila, joten koko kymmenen (tai laskutavasta riippuen 9-12) ruokalajin illallista ei tarvinnut onneksi istua kankeat jalat ristissä vaan saatoimme keskittyä täysillä tuoreiden merenelävien tarjoamaan seikkailuun.

Tässä vaiheessa selvisi, että ruokalistalla oli kaksi vaihtoehtoa, joko 104 500 wonin tai 137 000 wonin menu. Valitsimme tuon halvemman eli noin 83 euroa henkilöltä. Ja saimme todellakin rahalle vastinetta. Merenelävien rakastajana sain kokea ylenpalttisen ihanan ketjun makuelämyksiä. Merisiilin mätiä, hanhenkauloja, ostereita, kaloja sashimina ja kypsennettynä…

Huimia kohokohtia Riesling & Spätburgunder -kierroksella Tampereella

Viikonloppuna tutustuimme ennakkoon Riesling & Spätburgunder -viikkojen tarjontaan tamperelaisten ruoka- ja viinibloggaajien joukolla. Maistoimme viinimestareiden valitsemia saksalaisia viinejä sekä keittiöiden näille viineille luomia annoksia. Ei voi olla kuin ylpeä kotikaupungin ravintoloiden osaamisesta, sillä niin huikeita ruoka- ja viinielämyksiä saimme kokea.

Saksan viinitiedotuksen järjestämä kierros oli minulle erityisen kiinnostava, sillä riesling on yksi suosikkivalkkarini. Spätburgunder on ollut tovin vankka nousija omassa punaviinien rankingissä.

Hauskaa oli kuulla, että monessa ravintolassa oli ensin valittu viini ja sitten keittiömestarin kanssa pohdittu minkälainen ruoka-annos sopisi sille. Ja voi, että mitä herkullisten ruokien ja viinien sinfoniaa Tampereella on tarjolla 18.-30.5. Manseen kannattaa tulla kauempaakin maistamaan etenkin Ravintola C:n sekä Hellan ja Huoneen kuha-annoksia!

Saigonin ravintolalöydöt

Vietnamin reissusta on jo reippaasti yli kuukausi. Muistellessa nousee mieleen mahtavan tasapainoisia makuja, tuoksuja, vietnamilaisen keittiön kohokohtia. Makumatka Vietnamiin oli ihana, kaoottinen, sykkivä, hämmentävä, ihana!

Makuyhdistelminä reissu kiteytyy katkarapujen ja possun yhdistämiseen monissa ravintola-annoksissa. Makean thai-basilikan valtaviin puskiin ruokapöydässä, kalakastikkeen antamaan täyteläiseen syvyyteen ruuissa. Makujen tasapaino oli katukeittiöistä huippuravintoloihin asti lähes aina täydellinen. Jin ja jang.

Miljoonakaupunkiin mahtuu paljon hyviä ravintoloita, katukeittiöitä ja kuppiloita. Löysimme muutaman sellaisen ravintolan, joita ei kannata ohittaa, jos Saigonissa haluaa syödä hyvin tai ainakin mielenkiintoisesti. Tietysti siitä valtavasta ravintoloiden määrästä seuloutui esille vain murto-osa, mutta saimme hyviä suosituksia kokkikoulun opettajilta  ja katukeittiökierroksen oppailta.

Phu Quocin saari ja aurinkokuivattu turismi

Kaksi kokonaista rapua, valmiiksi pilkottuna, ihanassa tamarindikastikkeessa. Rantaloman kohokohtia.

Monet lähteet sanovat, että mene Phu Quocin paratiisisaarelle ennen kuin se pilataan. Nyt on huonoja uutisia: saari ei ole enää turmeltumaton. Turismin lieveilmiöt ovat jo luikertaneet rannoille ja kaduille.

Long beachin eteläisimmässä osassa resortit ovat harvemassa ja paikallistenkin suosimalla rannalla on väljää.

Ihana paikka saari toki on. Ilmasto on tammikuussa mukava mutta ei tukala, 30-35 astetta, meri tyyni ja rannat kohtuullisen puhtaita. Aivan vieri vieressä ei rannoilla tarvitse aurinkokuivata ihoa, väljää rantaa riitti myös resorttialueella.

Pork and more – sikahyvää

Pork and more on Huberin ja Berthan omistajien matalan kynnyksen paikka akuutista makujen nälästä kärsiville. Lähtökohtana on possu, tulkintana Yhdysvaltojen etelävaltiot. Tutut R& B saundit soivat taustalla.

Tunnelma on välitön ja helppo. Annokset on kuitenkin koottu huolella ja ajatuksella. Ensimmäisellä kerralla kokeilin yksinkertaisesti possun kylkiluita: kypsiä, meheviä ja makeahkolla kastikkeella.

Toisella kertaa vuorossa Pulled pork. Possun luinen lapa on savustunut uunissa hickorylastuilla (Amerikan jalopähkinä) vähintään 14 tuntia. Kun liha revitään, se kostutetaan omenaviinietikalla ja suolalla, makustellen ja tasapainoillen. Ennen kypsennystä vielä RUB eli kuivamausteet pinnalle. Talon oma sekoitus, jossa on tavan mukaan aavistus sokeria tuomassa tasapainoa.

Tasapainoa annoksesta todella löytyy. Yksinkertainen ruoka, jossa on neljä elementtiä: leipä, liha, coleslaw ja barbeque, mutta mikä balanssi!

Sitko Pizza & Bar – parasta pizzaa Tampereella

Suomalaisessa pizzakulttuurissa Tampereen uusi tulokas Sitko on mielenkiintoinen poikkeus. Pizzahan on niin yksinkertainen ruoka, että se vaatii parhaat mahdolliset raaka-aineet maistuakseen hyvältä. Seitsemän euron peruspizzassa ruokailun puolivälissä suu alkaa olla jo niin tukossa rasvasta, että sitä ei tee mieli syödä loppuun.

Sitkon salaisuus on pohjassa, joka on huolella valmistettu, kaksi päivää kylmässä kohotettu.  Maukas pohja antaa tuen yksinkertaisille täytteille: ei ylenpaltista tomaattikastiketta  tai juustoa. Vaikutelma on raikas, kevyt ja samalla maukas. Sitko osaa tehdä pizzat hyvin.

Tryffelikuonot Aamulehdessä

Koirathan eivät saa koskaan kurotella pöydälle, mutta nyt on erikoistapaus. Cira ihmettelee miksi Brina on päässyt koko aukeaman kuvaan.

Aamulehden torstaisesta Moro-liitteestä löytyy kiva juttu kotimaisista tryffeleistä. Haastattelun lisäksi lehdessä on hauskoja kuvia meidän tryffelikoirista. Mukana myös pari Chef Santerin vinkkiä tryffelivoin monipuoliseen käyttöön.

Jutunteko oli hauskaa, kun valokuvaaja Emil Bobyrevillä oli hieno visio ottaa kuva kuononkorkeudelta. Kuvissa näkyy myös meidän salainen ase, italialainen tryffelikuokka.

Ravintola Antarctique ja Bryssel kuvin

Ravintola Antarctique oli hieman epäselvä tapaus etukäteen. Tripadvisor  pursusi kehuja ravintolasta ja sen tuoreista merenelävistä. Ravintolalla ei ole verkkosivuja. Eri lähteissä olevat kuvatkin paikasta näyttivät enemmän kalatorilta.

Pyörin aikani huvittelemassa Marollesin antiikkimarkkinoilla silmäilemällä kaikkea mitä ei missään nimessä kannattaisi ostaa tuliaisiksi: huonekaluja, auton osia, hienoja itämaisia mattoja, valaisimia, kristallia. Etanapannua hetken harkitsin, mutta väri ei ollut mieleinen.

Antarctique sijaitsi rautatien toisella puolen, vajaan kilometrin päässä Marollesin kaupunginosasta, Stalingrad-nimisellä kadulla. Mietin hetken kirpparitorin vieressä terassilla vehnäoluen äärellä, että kannattaako lähteä hortoilemaan hyvistä ja edullisista ravintoloistaan kuuluisasta Marollesista, jossa etnisiä ravintoloita oli joka kulmalla. Otin riskin ja hankkiuduin sinne. Kyllä kannatti!

Marchen ruokataivaan kirkkain tähti, Il Tiglio

Meri lautasella.

Il Tiglio kuuluu ehdottomasti ravintoloiden parhaimmistoon Italiassa, ellei Euroopassa – meidän kokemusmaailmassamme. Hinta-laatusuhde on loistava. Uuden keittiön niksit osataan yhdistää paikallisiin raaka-aineisiin nerokkaalla tavalla.

Lounaan aikana chef käveli ohi ja kysyi, voiko tulla juttelemaan aterian jälkeen. Hänellä oli oikeastaan kaksi asiaa, ystävällisyyden lisäksi: Mikä annoksissa toimi? Mikä oli huonoin annos? Ensimmäiseen kysymykseen oli helppo vastata, ja ehkä tämä teksti antaa toiseenkin kysymykseen jonkin vastauksen.

Ravintola on vuoristossa, pikkukylässä lähellä Monti Sibillinin kansallispuistoa. Paljon tämän pidemmälle maalle ei voi päätyä. Kuitenkin ka­nsainvälisen tason sommelier ja maailmaa eri puolilla kiertänyt chef päättivät perustaa ravintolan juuri tänne.­

Marchen makuja

Ascolin oliivit: tryffelillä tai jauhelihalla täytettynä. Siamo fritti tarjosi samassa korissa yhtä ja toista muutakin uppopaistettua.

Marchen ruokakulttuuri jakautuu kolmeen: rannikolle, kukkuloille ja vuorille. Kukkularuoat tulevat vastaan yllättävän nopeasti ainakin eteläisessä Marchessa. Rantakaupungissa ei tarvinnut nousta kuin muutama sata metriä rinnettä, ei äyriäisruokia ollut enää tarjolla. Me majailimme viileillä kukkuloilla, mutta teimme piipahduksia niin satamaan kuin vuorillekin.

Matkustamisen vaikeudesta ja ihanuudesta Marchessa

Marchesta löytyy vuoria, kukkuloita ja rannikkoa ja jokaiselle oma ruokakulttuurinsa.

Muistatteko vielä aikakauden, jolloin matkustaessa joka ravintolassa ja kahvilassa kannatti kysyä jo suosituksia seuraavaan? Kun tapasit jonkun, kysyit missä käyt perheesi kanssa syömässä. Mistä ostat kalat, mikä kauppa on paras? Ei verkkosivuja, ei käteviä matkailuportaaleja. Ainakin Etelä-Marchessa eletään vielä kuten ennen vanhaan.

Ascoli Piceno piti pintansa roomalaisten armeijaa vastaan strategisella sijainnillaan. Kaunis tori, hiljainen kaupunki 40 kilometrin päässä rannikolta.

Olemme haaveilleet Marchen matkasta pitkään. Lonely Planetin Italia-oppaan vanha painos kertoo, että Ascoli Piceno on vielä löytämätön helmi. Helmi on pysynyt simpukassaan, kuten koko Etelä-Marche. Kääntöpuolena tämä tarkoittaa ettei kulmilta juuri löydy tietoja, palveluja tai turisteille rakennettuja vetonauloja. Siispä turismi ei ole poispilannut seutuja. Rantakaupungitkin kuhisevat enimmäkseen paikallisia lomalaisia. Rantakaduilla ei ole Ligurian, Riminin tai Toscanan rannikoilta tuttuja loputtomia turistikrääsäkauppoja.

Vinkkejä Marcheen?

Tämä maisema avautuu hieman pohjoisempaa Italiassa, taustalla siintää Gardajärvi.

Loma Marchessa alkaa pian, eikä tässä ole vielä ehtinyt kunnolla penkomaan ravintoloita, kauppahalleja, viinikauppoja tai enotecoja! Mieluusti otamme siis vastaan hyviä ruoka- ja viinikohteiden vinkkejä eteläisen Marchen tai pohjoisen Abruzzon kohteista! Itäinen Umbriakin kelpaa! Majailemme näiden maakuntien risteyskohdassa, joten vertailevaa tutkimusta olisi nyt tarkoitus harjoittaa.

Kyyttö, lampaita ja kanoja kesäduunina (ja turisteja)

Silkuna ja Liehtalan isäntä ja emäntä kesällä 1789. Kuva: Ari Jaskari.

Nuorena parina saimme unelmaduunin. Kesätyö, jossa oli luontaisetuna mökki Saimaan saaressa ja hommana hoitaa kyyttöä, lampaita ja kanoja. Saari oli keltaisenaan kanttarelleista ja Saimaasta nousi kuhaa ja ahventa mukavasti. Pieni lieveilmiö olivat työhön kuuluvat turistit.

Varsinainen työ oli toimia museo-oppaana Liehtalan ekomuseossa. Museo sijaitsi tuolloin vielä kahden lossimatkan päässä Puumalan kirkonkylästä, Saimaan laivareitin varrella. Museokävijöitä piipahti yhtä usein aukioloaikoina kuin niiden ulkopuolella. Ei aukioloajoilla niin väliä ollut, kun asuimme museorakennuksen toisessa siivessä – jos komeasti ilmaistaan. Liehtalan Jallun torpassa oli kaksi huonetta, museopuoli ja meidän museo-oppaiden kämppä. Anivarhain aamulla ikkunaverhojen raosta tirkistellyt veneilijäpariskunta säikähti varmasti enemmän (kiljumisesta päätellen) kuin me huomatessaan, että museossa nukkuukin joku.

Kuha!

Haasteellisesta asumisesta teki se, ettei mökkiin tullut sähköä. Me nuoret idealistit ajattelimme vielä alkuun pärjätä koko kesän ilman autoa. Ensimmäisen kuukauden sinkutimmekin kahden lossin kautta polkupyörällä ruokaostoksille. Kerma kyllä happani 12 kilometrin pyörämatkan aikana, tai viimeistään maakellarissa. Elintasomme nousi roppakaupalla kun Puumalan kunta hankki pienen vihjailun jälkeen mökkiin kaasujääkaapin.

Ihanan sosiaalinen Chef & Sommelier

Klassinen pinaattiterriini käenrieskalla koristeltuna. Lisukkeena purettu ja uudelleen koottu kananmuna.

Chef & Sommelierin hauskin puoli on, että merkittävä osa kokemusta on tarjoilijan, chefin ja sommelierin kanssa keskustelu. Tähän ravintolaan ei kannata lähteä syömään intiimiä päivällistä kahden kesken (tai ainakin kannattaa esittää toive tästä). Koska meille on aina hauskinta tietää mitä lautasella on, kuulla miten se on tehty ja mitä chefien ja sommelierien tavoitteena on, osuu ravintolan konsepti meille paremmin kuin hyvin.

Michigan: kalkkarohodari ja muuta grilliruokaa

Miniburgeri ei ole ihan mini, mutta mehevä ja maukas.

Amerikan reissuni ei suuntautunut varsinaisesti niille kaikkein kohutuimmille ruoka-alueille eikä muutenkaan varsinaisesti ollut kulinaarimatka. Koska herkuttelijakin joutuu silloin tällöin syömään, jotakin aina jää haarukkaan. Enimmäkseen grilliruokaa, vaikka listoilla oli laajat valikoimat erilaisia salaatteja ja leipiä eikä puhdas kasvissyöjäkään nälkää nähnyt.

Michiganin osavaltio aivan Kanadan rajan tuntumassa on tunnettu myös suomalaisasutuksestaan. Paikalliset kertoivat juhlista, joissa järvikalaa keitetään isoissa kattiloissa avotulella, kunnes kattila kiehahtaa yli. Tällöin kala on kypsää ja valmista nautittavaksi. Muistuttaa savolaista muikuista tehtyä rantakalaa, kiehahtamista vaille.

Kalaa oli muutenkin hyvin tarjolla isojen järvien kupeessa: ahventa, siikaa ja lohta. Uppopaistetut ahvenet olivat ehkä vähän liian uppopaistettuja ollakseen herkullisia. Detroitissa Cass Cafessa louisianalaiseen tyyliin tehdyn kissakalan rapea leivitys ja pehmeä kala toimivat hyvin punaisen dippikastikkeen kanssa.

Parasta Barcelonassa: Bar Brutal

Vasemmalla sauvignon, oikealla chardonnay, luonnollisesti.

Bar Brutal Barcelonassa on oikeastaan viinimyymälän ja ravintolan yhdistelmä. Kun kävelee Jaumen metropysäkiltä Carrer de la Princesaa pitkin, numeron 14 kohdalla lukee Can Cisa, eli viinimyymälän nimi. Ovesta astuu sisään viinikauppaan, ja takaosassa on ravintolatila. Kaikki myytävät viinit ovat niin sanottuja luonnollisia viinejä  eli luomuja, suodattamattomia ja kemikaalittomia. Valikoima on laaja, mutta ravintolan listalla on päivittäin muutamia laseittain maistettavia.

Barcelonan makuja: pääjalkaisia, nilviäisiä ja äyriäisiä

Kalmarikroketti – kalmarin musteella ja lihalla täytetty mausteinen pallero.

Käärimme hihat ja lähdimme syömään äyriäisiä Barcelonaan tositarkoituksella. Barcelonassa ruokamatkailija joutuu valitsemaan hyvistä ravintoloista ja tapasbaareista. Perustaso on niin korkea, ettei lyhyen loman aikana ihan huteja kohdalle sattunut. Koiran hammasleikkaus eläinlääkärissä tosin vei matkabudjetista yllättäen melkoisen siivun, joten valitsimme kohtuuhintaisia paikkoja – tai niinhän me luulimme.

Kokkikurssilla Barcelonan kauppahallissa

Chef Núria opettaa La Boquerian latva-artisokka -kurssilla, kurssilaiset kuuntelevat tarkkaavaisina.

Kokkikurssi Kataloniassa. Paikka La Boqueria, Barcelonan kuuluisin kauppahalli. Kieli katalaani. Aiheena latva-artisokka. Arvatkaapa mikä tässä yhtälössä oli etukäteen hallussa!

Illan mittaisen kurssin aikana tehtiin luvatun neljän latva-artisokkaruoan sijaan kuusi tai seitsemän, riippuu siitä miten lasketaan. Öljyssä rapeaksi paistettu oli tuttu, kaikki muut toivat uusia makuja.

Viimehetken vinkkejä Barcelonaan? Mihin viiniostoksille?

Aamulla lähtö lomalle Barcelonaan. Pyykkikone vielä pyörii ja googletuloksia seulotaan. Vinkatkaapa jos tiedätte hyvää viinikauppaa, jossa jopa pääsisi maistelemaankin ennen ostoksia, cave-tyyliin.

Hyviä ravintola- ja tapas -osoitteita otetaan mielihalulla myös vastaan. Olen tarkkaan lukenut Jotain maukasta, Pieni keittiö Kontulassa ja Jacques Boissons –blogien  vinkkejä ja parhaita jopa tulostanut karttoineen. Ruokamatkailevat kalakaverit ovat myös vinkkailleet.

Keittiöllä varustettu kämppä on melkein La Boqueriasta –kauppahallia vastapäätä. Lyhyellä reissulla vaikeinta on valita, ostaako koko kauppahallin merenelävä –osasto kokkailtavaksi vai käydäkö ravintoloissa bongaamassa uusia makuja ja elämyksiä. Tavoitteena kuitenkin olisi ottaa rauhallisesti, kuljeskella, tapastella ja nautiskella. Nyt pitäisi vaan kaivaa se oikea moodi, vatsatautien ja työruuhkien alta.

Yksi varaus on kuitenkin tehty, kokkikurssi La Boqueriassa. Kurssi vedetään katalaaniksi, mutta ei se sen paremmin espanjaksikaan avautuisi. Mutta onneksi aihe on tuttu, latva-artisokka. Tästä tulee mielenkiintoista!

Mukava ja maistuva Manfreds & Vin, Kööpenhamina

Kööpenhaminan layoverin mukavin ja maistuvin ravintola oli Manfreds & Vin. Kööpenhaminalainen trendi näyttää olevan avokeittiö osana ravintolasalia. Ruoat valitset jälleen lyhyen raaka-aineluettelon perusteella ja muutaman pienen annoksen.  Annoksia tupsahtelee pöytään kokkien tahtiin.

Etkoille Kööpehaminaan? Kyllä!

Le Petit –bistron löytäminen Kööpenhaminan kauppahallissa Nørreportissa oli sattumaa. Ostoskatujen möyhentämänä ja janoisena oikaisin kauppahallin läpi majapaikkaan. Pöhinä Le Petitin ympärillä houkutteli lasilliselle ja millaiselle! Californialaista pinot noiria – uskomattoman hyvää. Juuri sitä Sideways –viiniä. Nyt viimeistään vanhan maailman ystävän on uskottava, että jenkit osaavat tehdä hyvää viiniä.

Hartley Ostini Hiching Post Hometown 2010  on kauniin konsentroitunutta, kuulasta ja hapokasta pinot noiria, juuri sellaista mistä pidän. Mukana on myös marjaisuutta, joka tekee lasillisesta helposti lähestyttävää.

Erinomainen lauantai-illan etkopaikka. Melkoinen funkybiitti soi ja luo yllättävän intiimin tunnelman keskelle kauppahallia. Baari on tungokseen asti täynnä.

Vieressä tiskillä lasillisella seisoskeleva herrasmies osoittautuu bistron toisen omistajaksi, Ole Mejlby Jørgenseniksi.  Toinen omistaja Sylvain Codron hyörii ja tanssahtelee tiskin keskellä minimaalisessa keittiössä kolmen muun kokin/tarjoilijan kanssa. Tarjolla on ilmakuivattua kinkkua ja muuta viinin kanssa naposteltavaa.

Ole on pitänyt aiemmin ravintolaa tanskalaisella Bornholmin lomasaarella. Kaupungin ravintolascenen tunteva Ole hyväksyy seuraavan päivän lounasravintolani, mutta varauksella. ”Pidän heidän ruoastaan, mutta en ymmärrä viinilinjaa”. Erinomaisen pinot noirin valinneen miehen suusta tullut arvio saa jännittämään, mitä Manfred´s & Vin oikein tarjoaa. Ravintoloista ja viineistä jutustelun lomassa maistuu toinenkin lasillinen Kalifornian pinot noiria.

Kööpenhamista lisää:
–  Mukava ja maistuva Manfred´s & Vin
– Geist, jännän äärellä
– Layover Copenhagen: kulinaarikaupunki
– Sushi Lovers, Kööpenhamina

 

Geist, Kööpenhamina: jännän äärellä­­

Hummeria, hibiskusta ja yuzua. Hyvin jännän äärellä.

Copenhagen layoverin överein paikka oli Geist. Ei ruuan määrä tai koko suinkaan övereitä tuonut, vaan kokeellisuus ja hinta. Söin kalleimman ateria tähänastisessa elämässä. Oliko kokemus sen väärti?

Sushi Lovers, Kööpenhamina

Pääsin hoitamaan armotonta tuoreen kalan ja äyriäisten himoa Kööpenhaminan layoverin ensimmäisessä kohteessa, kauppahallissa. Sushi Lovers oli kerännyt jonkin verran suosituksia kansainvälisten bloggareiden joukossa, eikä ihme. Kala oli tuoretta, annokset kauniita ja palvelu ystävällistä.

Sushi Lovers oli päässyt myös mukaan myös vuosittain Tokiossa järjestettävään World Sushi Cup -kisaan. Tietääkö ken onko se kovakin saavutus on päästä mukaan skabaan?

Layover Copenhagen – kulinaarikaupunki

Hummeri ja kuningasrapu kaveeraavat Torvehallernen kauppahallissa.

Tein äskettäin Bourdain Layover –tyyppisen 32 tunnin piipahduksen Kööpenhaminaan. Työmatka Tanskaan vaati ehdottomasti jetlaagin tasoittamista ennen lauteille astumista, joten Kööpenhamina oli asiallinen valinta.

Kurkkaus blogistaniin kertoi, että luvassa oli vaikeita valintoja ja hyvää ruokaa. Smørrebrød jäi nyt vieläkin paikan päällä maistamatta, sillä reilussa vuorokaudessa ei ehtinyt määräänsä enempää syömään. Kaksi lounasta ja yksi päivällinen. Bourdain tosin olisi kyllä mahduttanut smørrebrød vielä lounaan ja päivällisen väliin tai ainakin baarikierroksen päälle aamuyöhön.